Miltä tuntuu olla Simeoni?

Kalevan Rastin osalta Rovaniemen Jukola ei sujunut suunnitellusti. Venlojen ykkösjoukkue tuli maaliin sijalla 18, veljesten puolella käteen jäi myös vain plaketti sijalla 12. Nuo sijoitukset ovat mallia ”ihan OK”, mutta mahdollisuuksia olisi ollut paljon parempaan.

Tiedämme Jukolan veljekset. Juhani oli lauman johtaja, vahva, suojeleva vaikkakin hiukan hidasoppinen. Tuomas oli kuin härkä, vakaa ja harteikas. Aapo oli harkitseva, järkevä, tasapainoinen. Timo oli kaikkien hyvä kaveri. Lauri viihtyi yksinään metsässä ja oli käsistään kätevä. Eero muistetaan hyvin, hän oli nuorin, pienin, nopein ja nokkelin. Mutta Simeoni, hän oli hiukan jälkijunassa joka asiassa – vaikka olikin veljeksistä paras ruoanlaittaja.

Jukolan viestissä joukkue saattaisi olla hyvin lähellä voittoa, mikäli siinä olisi vaikkapa ensimmäisellä osuudella Tuomas, sitten viisi Aapoa ja lopussa Eero. Mutta harvoin se näin käy. Kalevan Rastin tapauksessa jokaiseen joukkueeseen mahtui myös yksi Simeoni. Rooli on ikävä, enkä soisi sitä kenellekään.

Minun joukkueessa, KR4:ssa, itselleni napsahti pyytämättä ja yllättäen tuo Simeonin rooli. Olisin kovasti halunnut olla Aapo, jolloin olisin hoitanut oman osuuteni varmasti ja määrätietoisesti (vaikkakin nykyään kovin hitaasti). Mutta aina ei lähe. Nyt kävi niin, että saadessani vaihdossa kartan, en tarkistanut sen numeroa riittävällä huolella. Suunnistin kyllä ihan omalla tasollani, mutta antaessani karttaa seuraavan osuuden juoksijalle oma virheeni paljastui. Hylätty suoritus, sillä olin juossut väärällä kartalla, jolloin olin käynyt väärillä hajontarasteilla. Minusta tuli Simeoni. Epäonnistuja. Luuseri.

Meidän joukkue ei toki pudonnut palkintosijoilta, mutta tuo juttu harmittaa ja suututtaa edelleen. Nolottaa, hävettää, ja mitä kaikkea vastaavaa suomalaiseen mielenlaatuun kuuluukaan. Uskallanko katsoa seurakavereita enää silmiin? Menenkö peiton alle piiloon? Jos ammutte minut, niin tähdätkää tarkasti etten jää kitumaan. Vieläkin toivon, että Napapiiri-Jukola olisikin ollut KR:n osalta vain pahaa unta.

Mutta toisaalta.

On tapana sanoa, että tämä meidän laji pitää ihmisen nöyränä. Totta, todellakin. Minä ja me muut seuran tämänkertaiset Simeonit teemme aikamme sisäistä surutyötä, kyllä se tunne siitä pikku hiljaa helpottaa. Jos olisin laulumiehiä, saattaisin hyräillä laulua ”tämä ei ole niin haudanvakavaa, muutkin mokaa”. Jopa Thierrykin mokasi joskus, se lohduttaa vähän. Kyllä, kyllä täältä noustaan. Simeonin rooli vaihtuu minulla kohta ehkä ensin Lauriksi, sitten kenties Timoksi. Ehkä aikaa myöten pääsen taas Aapoksi. Tuomaaksi en voi tulla, kun nuo hartiat ovat vähän liian kapeat. Eeroksi olen liian hidas.

Meidän joukkueet osoittivat molemmissa viesteissä, että kapasiteettia on hyvin lähelle kärkeä. Moni rastilainen teki häikäiseviä yksilösuorituksia, mutta tällä kerralla ne jäivät varjoon.

Onneksi seuraavaan Jukolaan on enää 10 kuukautta. Varaan itselleni KR7-joukkueesta kakkososuuden, koska yöllä on kiva hölkkäillä häntäpään letkoissa. Lähden Mynämäelle hakemaan revanssia. Ja sitä odotellessa käyn matematiikan kertauskurssilla.

 

Jussi

– roolina seurassa tulisi olla Juhani, mutta tässä näytelmässä oli Simeonina –